"Soitellaan."

"Mitä kuuluu?"

"Ihan hyvää, eipä ihmeitä."

Välillä vaan tuntuu et oon niin romuna. Selaan puhelimen numeroita, kenelle soittaisin? Ei löydy sopivaa. Selaan facebookin kaverit, kenelle puhuisin? Ei löydy sopivaa. Vaikka ihan yhtä yksin olin kaksi kuukauttakin sitten, silloin mä kuvittelin sentään, että vieressä on joku.

"Tuun huomenna käymään."

Miksei ovikello soi kertaakaan päivässä? Miksi elämä täällä on niin ihmeellistä? Miksi sanoilla ei ole merkitystä? Joskus on hetkiä, kun johonkin luottaa ja uskoo, mutta ne hetket menee aina pois. Miten voi luottaa kehenkään, jos ne kehen luottaa eniten pettää luottamuksen? En halua luottaa kehenkään.

"En uskalla lähteä, mulla on täällä niin paljon."

Noin mä ajattelin vielä viikko sitten. Nyt mä mietin keinoja, miten täältä pääsee pois. Eihän mulla ole täällä mitään menetettävää ja maailmassa on niin paljon nähtävää. Mä voisin lähteä vaikka toiselle puolelle maailmaa, täällä ei ole kukaan tarvitsemassa mua just nyt. Ainahan ne voi facebookissa kysyä mitä kuuluu ja onko lämmin. Mitä väliä millään on? Mähän voin vaikka löytää luotettavia ja välittäviä ihmisiä jostain. (Tämä ei ole kirjoitus, vittu mulla on paskoja kamuja) Jossain voi olla ihmisiä, joihin mä uskallan luottaa, joita mä en työnnä pois. 

Mitä mä ees haluun mun elämässä? Mä haluun nauttia mun elämästä, mä haluun ihmisiä mun ympärille ja mä haluun tehä jotain mistä tykkään. Mistä mä ees tykkään? Äänekoskesta, ulkomaista? Mitä työtä haluun tehä? Haluunko opiskella? Mitä ihmettä mä teen kolmen kuukauden päästä? 

En osaa kertoa edes, jos jotain pahaa on sattunut, en osaa sanoa, että se tuntuu pahalle. Ja jos osaan, osaan sanoa sen aivan väärille ihmisille, niille, jotka ei ole siinä vieressä. Mä jotenkin ajattelen, että teen mitä vaan ystävien edestä. Teenkö mä? Mä en edes tiedä sitä, koska ei kukaan kerro sitä mulle. Mä uskon tekeväni niin, mutta mä en tunnista muita sellaisia. Mä saatan olla väärässä, huono ihmistuntija, itsekäs ja yksinkertaisesti vain tyhmä. 

Viime lauantaina juteltuani yhden tytön kanssa kuulin kyllä niin monta asiaa ja perustelua, joiden takia voin kuvitella olevani hyvä ihminen. Tai ehkä hän ei vain tunne minua kunnolla. Ne sanat kuitenkin sai mut itkemään. Ne teki musta samaan aikaan todella onnellisen ja vähän surullisenkin. Mutta mä tiedän, että olen saanut jotain hyvää aikaan. Ja ainakin joskus mä olen ollut hyvä ihminen. Mä olin niistä niin kiitollinen. Kyseinen tyttö kannusti mua myös lähtemään hetkeks pois, näkemään kaikkea mitä maailmalla on tarjota. Silloin aloin todella miettiä, että mitä menetettävää mulla on? Eihän mulla ole mitään mitä menettää. Jos Kun mä jonain päivänä asun ulkomailla, mä lähetän sille postikortin, missä lukee kiitos. 

Välillä mä taas haluun vaan mennä ja nauttia elämästä, mutta vastoinkäyminen kun iskeytyy kasvoille, niin suunta kääntyy alaspäin. Mä en todellakaan osaa käsitellä pettymyksiä. En mitenkään. Menetän uskon ja toivon samantien, rakkautta ei oo ees olemassa. Töissäkin tuntuu välillä vähän raskaalta, niinhän se on kun ihmisten kanssa tekee töitä. Menee hermot jokaiseen asiaan ja odottaa vaan, että pääsee pois. Toisinaan tykkään tehdä töitä. Nyt vaan muutenkin päällä ollut väsymysärsytysmasennus kumpuaa jokaikiseen asiaan mitä teen.