tiistai 15. tammikuuta 2013

Kirjeitä part. 1

Mä mietin aika paljon. Tai siis liikaa. Mulla on miljoonia toteuttamattomia suunnitelmia. Mullon tuhansia sekavia ajatuksia. Mut mä mietin ittteeni aika paljon, et millanen mä olen. Mä saatan istua kotona ja listata asioita mitä mä haluan, tai mitä mä pelkään, tai mistä mä tykkään. Tai sitten mä istun kotona ja alan yhtäkkiä itkemään, kun ajattelen jotain, mikä tuntus musta pahalta. Niin, tai mä saatan alkaa itkemään, kun mulle sanotaan tylysti facebookin chatissa. Aika naurettavaa eikö? Sit mietin hetken, pyydän anteeks iteltäni, että oon itkeny ja joltain toiselta, että oon raivonnu. Mut en mä raivoo kun yhelle. Muille mä oon neutraali, en näytä tunteitani. Paitsi sillon jos en voi olla itkemättä. Muuten en. Mä en suutu, enkä raivoo tai itke kenenkään eessä, paitsi yhen tietyn. Mulla pitää olla sellanen ihminen, johonka mä luotan 200 %, että se ei pidä mua hulluna ja tyhmänä (pitää vähäsen), kun mä saan mun kiukkukohtauksia. Mä haluisin sanoo asiat suoraan, kaikille. En vaan sille yhelle tietylle. Ihan jokaselle haluisin sanoa, että painu vittuun, jos mua alkaa vituttamaan sen naama. Aika usein mä yritänkin, yritän näyttää mun tunteita, mut en mä osaa. Joko mä en usko niitä todellisiks, tai sit joku muu ei usko. Ja mitä siitä seuraa, jos mä itken kun on paha mieli kun mä oon väsyny, tai osotan mieltäni jollain tavalla. Huomasin hetki sitten, että ei välttämättä mitään. Mun osa läheisimmistä ihmisistäkään ei reagoi siihen millään tavalla. Miks mä sit tekisin itestäni tyhmän ja itkisin, tai suuttuisin? Mähän voin itkeä ihan yhtä hyvin yksin kotona tai sitten raivota sille yhelle tietylle, jolle uskallan. 

Mä oon aika hirvee, yks ihminen joutuu kannattelemaan sitä osaa mun tuskasta, jota mä en enää jaksa pitää sisälläni. Mut musta on tullu mestarianteekspyytelijä, kun oon alkanu purkamaan oloani sille henkilölle. Ja mun on kyllä paljon helpompi nyt, kun en kanna enää koko tuskaani itestään. Mä oon paljon onnellisempi nykyään, vaikka mulla on tosi usein paha olla. Mut on mulla kyllä aika hyvä olla. Mä vaan kaipaan huomiota. Musta on ihanaa jos joku soittaa mulle ja pyytää jonnekin. Mä en uskalla soittaa kellekään, en ees kysyä kuulumisia, mä pelkään että ne ei tykkää, että mä soitan. Mä pelkään myös, että välillä ihmiset ei tykkää, kun kerron liian usein, kuinka paljo mä välitän. Mä teen sen vaan siks, kun mä haluisin kuulla niitä asioita niin usein, mutta mä oonkin ihan outo. Ei kukaan halua samoja asioita kun mä. Mä haluun pelaamaan hankifutista, mä haluun luistelemaan ja pulkkamäkeen, mä haluun käydä kävelyllä. Mut mä istun yksin kotona ja mietin tota kaikkea, koska mä en uskalla puhua ihmisille. Mä haluisin olla sosiaalinen ja kaikkien kaveri, mut mä oon se hiljanen, joka muuttuu täysidiootiks, sitten ku saa luottamuksen. 

Kavereitten kanssa mä oon tollo! Se on parasta, mut silti mä oon varovainen. En mä uskalla niille puhua, enkä kertoa mun asioita, ne pitäs mua outona. En mä uskalla soittaa mun omille kavereille, koska mä ajattelen, ettei niillä oo aikaa. Mä oon kai outo, koska ne on mun kavereita, miks niillä ei ois mulle aikaa. Niin, no elämä on opettanu välillä ehkä väärin. Niin moni mun kavereista on vaan lopettanu yhteydenpidon, alkanu seurustelemaan, alkanu liikkua toisissa piireissä jne. Musta tuntuu et niillä ei oo aikaa mulle, ne on aina tekemässä jotain. Mä olen aina yksin kotona. Mä kyllä tykkään olla yksin, se on tosi kivaa, mut silti, ei mulla ihan hirveesti oo ketään. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

piristä mua, darling