keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Kyynelillä täytetty viinipullo

"Missä on se riitta, joka vetää pullon viiniä puoleen tuntiin, itkee ja kiroaa kaikki maailman miehet alimpaan helvettiin?" 

Herätti paljon kysymyksiä mun pään sisällä. Ehkä tässä on vähän aikuistuttu; pullollisesta viiniä tulee päänsärky, eikä miesten kiroamiselle ole enää aikaa. Itkemistä en kyllä ole lopettanut, juuri äsken itkin tv:tä katsoessani. Suurin syy ehkä kaikelle on kuitenkin se, ettei ole aikaa. Se aika mikä mulla on pitää elää nauttien ja hymyillen, vaikka vähän surettaiskin. Mä en ole antanu itelleni aikaa jäädä parvekkeelle istumaan ja miettimään. Ainakaan yhtä paljon kuin ennen. 

Oikeestaan mietin kyllä aika paljon asioita, mutta harvoin tulee mietittyä itteänsä. Ja mä oon saanu elämään niin suurta kontrastia, että se, ettei toinen oo tiskannu moneen kuukauteen, ei oo enää millään tavalla merkityksellistä. Tai ei enää samalla tavalla kuin ennen. (Myönnän kuitenkin tänään valittaneeni asiasta naiselliseen tapaani.) En jaksa kiinnittää tollasiin asioihin huomiota, hoidan vaan kaiken itse. Oikeastaan nyt tuli mieleen ensimmäistä kertaa, et miten mä jaksan kaiken. Mun vapaa-aika on tosi vähäistä, sitäkin vähäsempää on se, milloin kerkeen näkemään sitä, jolle pitäs nalkuttaa tiskeistä. 

Välillä se ikävän määrä itkettää. Mut seuraavan sekunnin aikana mun mieleen tulee ihmiset, jotka ei oo nähny tai kuullu perheestään yli puoleen vuoteen. Unohtuu ne omat murheet äkkiä. Sitten tuleekin mieleen oma perhe, mitenköhän ne voi, onpa niitä kova ikävä, pääsisimpä pian käymään, mua tarvittais nyt siellä. Sitten tuleekin mieleen se ihminen, jolla ei enää ole perhettä. No onneks mulla on, mulla on elämä mallillaan. Noin ne mun ajatukset kulkee päivästä toiseen. Ja myönnän nyt ääneen et oon välillä ihan loputtoman väsyny. Mulle ei oo mikään ongelma nukkua kahtatoista tuntia putkeen, tai nukkua niin myöhään, kunnes on pakko lähteä. 

Ja nyt kun tässä itsekkäästi keskittyy omaa napaansa miettimään, niin on pakko myöntää, et oon mä aika surullinen monestakin asiasta. Mut joko mulla ei ole keinoja tai voimia korjata niitä. Mä vaan elän hymy naamalla elämästä nauttien päivästä toiseen. Ehkä ei pitäiskään pysähtyä miettimään ja huolehtimaan, vaan antaa mennä. Mutta ehkä se päivä sit joskus koittaa, kun en enää jaksa muuta kuin avata sen viinipullon ja itkeä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

piristä mua, darling