Ahistusvuoria ja suoriutumishuolia.

Entinen vihollinen, Ahdistus, yllätti mut jälleen... Kovasti mä olen sitä eri tilanteissa vastaan taistellut, mutta enää mun pää ei tainnu sitten jaksaa. Mä jotenkin luulin, ettei se tulis enää takasin, eikä mun tarvis enää ikinä huolehtia siitä, mutta kappas kappas.

Eilen salilla ollessani tein selkää ja ahistus tul ihuutamaan mun pään sisälle, että tää kaatuu, tää kaatuu! Olin varma, että koko hökötys romahtaa ja mä olen pää edellä niskat vinossa maassa. Selvisin siitä kuitenkin hengissä, vaikka ainoo asia mihin keskityin oli se, mitä ahistus mun pään sisällä sano.

Tänään taas oli koulupäivä. Lähdin kotoa ajoissa, jotta kerkeisin syömään. Olisin kerennyt, mutten voinut mennä. Koulu on vielä minulle melko uusi, ja se on iso, joten se on täynnä tuntemattomia ihmisiä. En vaan pystynyt menemään ruokalaan. Vaikka nälkä oli kamala ja kotiin tiesi pääsevän vasta neljän tunnin päästä. En vaan voinut yksinkertaisesti mennä sinne.

Lisäksi koulussa tuntuu muutenkin välillä hieman hankalalle. Luokallani on todella mukavia ihmisiä, he kaikki tulevat niin hyvin toimeen. Minusta vaan tuntuu, etten kuulu sinne. Olen ollut paljon pois tunneilta, joilla muut ovat olleet, koska minulla on ne tiedot jo aiemmista opinnoistani. Tuntuu, että kaikki muut ovat ryhmäytyneet, mutta minä en. Luulin sopeutuvani joukkoon hyvin ja nopeasti, mutta ahistus tuli ja sanoi minulle, etten kuulu sinne. Nyt en tiedä enää mitä ihmettä teen.

Lisäksi meillä oli tänään tentti, eka tentti. Olin huomannut facebookissa jotain puhetta ja selaillut paperit nopeasti läpi. En kuitenkaan uskonut tentin olevan tänään, sillä kukaan ei ollut minulle siitä maininnut. TEntti meni loppujen lopuksi ihan hyvin, muttei niin hyvin kuin olisin tahtonut ja olisin ollut jotenkin valmis tekemään sen eteen.

Tänään on siis ollut ihan kammottava päivä. Niin kammottava, että tekisi mieli mennä peiton alle ja itkeä. Kaikesta huolimatta olen ollut mukava ja kirjoitellut tässä Tatun opinnäytetyötä. Lupasin auttaa siinä. Tänään siinä autankin koko illan taas. Miksiköhän mä olen tällanen, ettei voi sanoa ei? Tai ei halua. Autan aina muita, vaikka omat voimat olisi loppuneet jo tunteja sitten, niin aina löytyy voimaa auttaa muita. Tää on loppujen lopuks todella syvältä välillä. Varsinkin, kun joskus huomaa, että ihmiset käyttää toisten avuliaisuutta hyväkseen.

Toivottavasti teillä on parempi päivä! JA onneksi on kyseessä vaan huono päivä, eikä huono elämä (;